23. heinäkuu klo 03:40
S/y Veerable lipui Herrvikin uloimman aallonmurtajan ja sen vihreän väylävalon ohi aamuvarhaisella. Siitä alkoi matka kohti Latvian rannikkoa ja Ventspilsin satamakaupunkia. Aamu oli huikean kaunis. Nostimme purjeet heti satama-altaasta ulos päästyämme ja purjehdimme hiljalleen vaaleanpunaisessa usvassa, kunnes aurinko nousi merestä liekehtivänä pallona. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ylitimme Gotlannin itäisen altaan ja vähän se jännitti etukäteen. Läntinen allas, eli Ruotsin rannikon ja Gotlannin välinen merialue, on nimittäin ollut aina ylityksemme aikana vähän töyssyinen ja levoton.
Itäinen allas vaikutti alkuun ystävällisemmältä. Samalla se tuntui jotenkin vielä suuremmalta. Tuuli oli lämmin ja aallot voimakkaita, mutta loivia. Ne kannattelivat venettä ja kiidättivät meitä eteenpäin. Puoli seitsemältä aamulla olimme edenneet kymmenen merimailia – enää seitsemänkymmentä jäljellä. Pohdin mielessäni: ”Kunpa koko päivä jatkuisi näin.” Se toive ei ihan toteutunut.
—
Gotlannin itäisen altaan syvin kohta. Ja me sen yllä, hurjasti keikkuvassa veneessä matkalla Latviaan. Aalto on todella suurta. Se nostaa veneen ylös ja livahtaa sitten alta. Keula iskeytyy vesimassaan ja kuuluu jymähdys. PUM. PUM. PUM. Suolainen vesi roiskuu kannelle märkinä viuhkoina ja lentää välillä sitlootaan asti niin, että saan pyyhkiä aurinkolasejani yhtä mittaa. Naurattaa. Lisäksi vene kulkee 15 astetta kallistuneena, ja näin mennään ehkä vielä yli kymmenen tuntia. Onneksi aurinko paistaa täydeltä terältä, sateella reissu voisi olla paljon synkempi.
Joskus kun minulta on kysytty, pelkäänkö koskaan merellä, olen vitsaillut että ”Aina.” Se nyt ei ehkä pidä paikkaansa, mutta uudet ja odottamattomat asiat pelottavat kyllä. Silloin yritän pitää tunnelmaa yllä laulamalla. Suosikkini on kapteeni-laulu, joka alkaa näin: ”Kapteeni katsoi horisonttihin, oli meri mustana, oli meri mustana.” Merellä kukaan ei kuule, joten tuuleen voi hyvin karjua vaikka Mikkihiirtämerihädässä ripiittinä ja piristää sillä mieltään.
26. heinäkuu klo 11.23
Latvialainen satamakaupunki on viihtyisä ja vähän surullinen. Korona on iskenyt marinan toimintaan ja kaikkeen muuhunkin. Kadut ovat autioita, marinassa on vain muutamia veneitä. Katsomme verkosta kaksi vuotta sitten otettuja kuvia, joissa iltavalot loistavat, terassibaarissa on kuhinaa ja laituria reunustaa tiuha mastorivistö. Me kiertelemme kuitenkin tyytyväisinä ränsistyneellä satama-alueella, uitamme koiraa, kiipeämme näköalatorniin ja satama-altaan reunalle nostettujen vanhojen kalastustroolarien kannelle, ja iloitsemme ruokakaupan halvoista hinnoista.
Viivymme Ventspilsissä muutamia päiviä, kävelemme kaupungilla ja toteamme, että ollakseen maan toiseksi suurin satamakaupunki, on paikassa aivan uskomattoman vähän ravintoloita. Päädymme etsimään auki olevaa paikkaa google-kalenteria seuraten (nälkäisinä, tietenkin) ja toteamme, että joka ikisen auki olevan paikan ulkopuolella on kymmenien metrien mittainen jono! Näin korona-aikaan se ei houkuttele, joten jatkamme eteenpäin, kunnes vihdoin löydämme pienellä sisäpihalla sijaitsevan ulkoravintolan, johon mahdumme mukavasti istumaan. Hurraa!
Parasta Ventspilsissä on korkeiden dyynien kehystämä, huikean pitkä ranta, jonka valkoinen hiekka on kuin vehnäjauhoa – yhtä valkoista, pehmeää ja pöllyävää. Vietämme kesän ensimmäisen ”rantalomapäivän” ja tunnemme olevamme paratiisissa. Valtavalla rannalla riittää tilaa ja lähimmät auringonpalvojat makoilevat kaukana meistä. Pieneen puuhökkeliin rakennetussa rantabaarissa ei ole jonoa. Meri kimmeltää.
Lähtöaamuna olemme päättäneet irtautua laiturista kello kahdeksan, mutta toisin käy. Touhuamme molemmat aamujuttujamme, Mikko laskeutuu sisään veneeseen bensakanisteria kantaen ja minä väistän kohti hellaa… jonka päälle on juuri laskettu vedenkeitin täynnä kiehuvan kuumaa vettä. Siitä seurasi tähän astisen veneilyuramme pahin haaveri, vaikka siitäkin selvittiin lopulta ilman lääkäriä. Sain kannullisen kuumaa vettä päälleni ja se poltti hetkessä ihon molemmista reisistä ja toisesta käsivarresta. Onneksi veneestä löytyi hyvin varustettu ensiapulaukku! Palovammojen ensiapu hoidettiin kylmägeelihauteilla, jotka on tarkoitettu palaneelle iholle. Otin myös vahvaa kipulääkettä ja lepäsin tunnin verran oloani kuulostellen. Sitten päätimme jatkaa matkaa. Lääkärikeikka Ventspilsissä ei oikein houkutellut, eivätkä haavat näyttäneet ihan NIIN pahoilta. Siispä me käärimme ne tiukasti puhtailla haavasidoksilla ja lähdimme kohti Viroa.
Sen päivän matka ei kyllä kuulu suosikkeihini. Tärytimme ensin tunnin koneella vastatuuleen päästäksemme ulos kivikkoisesta rannasta. Takaisin ei kuitenkaan viitsinyt kaiken jälkeen kääntyä. Tuuli oli voimakkaampaa kuin odotimme, ja jouduimme kryssimään koko matkan 12 metrin vastatuulessa. Jossain kohtaa alkoivat voimat ja hermot loppumaan (ohjasin lisäksi käpälät ja reidet epämukavasti teipattuina ja paksuilla vaatteilla auringolta suojattuina), mutta matkan varrella ei ollut todellakaan yhtään satamaa, johon olisimme voineet jäädä odottelemaan parempaa keliä. Päädyimme paljon pidemmälle Riianlahden suuntaan, kuin oli alunperin tarkoitus, ja totesimme Riianlahden olevan ikävä ja äkäinen. Aallokko oli terävää ja uuvuttavaa, ja matka kesti lopulta 12 tuntia. Riemu olikin suuri, kun rannikko alkoi lähestymään ja Viron kohteliaisuuslippu nousi saalinkiin.
Ensimmäinen satama, johon saavuimme Viron puolella, oli Mõntu. Olimme lukeneet siitä arvosteluja etukäteen verkosta, emmekä odottaneet paljon. Meille Mõntu oli kuitenkin todella tervetullut pysähdys. Soitin satamakapteenille etukäteen tulostamme ja hän oli saapuessamme rannassa vastassa. Tavallaan ilmoitus oli turha, sillä olimme yllätykseksemme – sataman ainoa vene! Se oli erikoinen tunne.
Veneilijät olivat tänä vuonna jääneet todellakin visusti Suomen puolelle ja Virossa monet upouudet satamat, kuten Mõntu, odottivat turhaan tulijoita. Kirjoitan varmaan vielä erillisen postauksen Viron viihtyisistä, mutta kovin autioista satamista, ja toivon kovasti, että lähivuodet muuttavat nopeasti tilannetta satamien näkökulmasta parempaan suuntaan.
Mitä palovammoihini tulee, niin niiden lääkitsemiseen, paketoimiseen ja rasvaamiseen kului useita viikkoja, eli jouduin hoivaamaan niitä koko loppumatkan ajan. Kyllä niistä arvet jää, mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Muistakaapa päivittää ja täydentää veneenne lääkelaukun sisältö ennen uutta veneilykautta! Jos mukana on yksikin tällainen onnettomuusmagneetti kuin minä, niin sitä tullaan kyllä tarvitsemaan jossain vaiheessa.
Tässä lista Veerablella aina mukana olevista jutuista:
- SPR:n ensiapupakkaus, jonka lisäksi:
- Kyypakkaus (toimii myös ampiaisen pistoon, testattu sekin tänä kesänä.)
- Burana (meillä 400 mg ja 600mg)
- Hydrocortison
- Panadol
- Betadine-liuos
- Silmätippoja/silmien huuhteluliuos
- Koiran silmien ja korvien huuhteluliuokset
- Postafen-matkapahoinvointilääke (> toimii koirallekin! Annostus puoli tablettia tunti ennen matkaa. Annetaan, jos luvassa on tosi keikkuvaa keliä.)
Nämä seuraavat aiomme (ainakin) lisätä laukkuun ensi keväänä:
- Aloe Vera geeli (tätä sain vihdoin Viron Kuressaaresta palovammojeni hoitoon ja se auttoi todella paljon!)
- Antibiootteja
- Erillinen palovammapakkaus
- Ekstramäärä steriilejä sidoksia ja erilaisia laastareita
- Ideaalisidettä, monta rullaa (on nihkeää käyttää pitkään samaa liinaa, tai pestä ja kuivattaa sitä veneen tiloissa päivittäin)
- Haavansulkuteippejä, eli perhosia.
Lääkelaukkuun kannattaa tietenkin tehdä lisäyksiä oman matkareitin mukaan. Lääkäri Antero Järvisen listaus Suomen Valtameripurjehtijoiden sivuilla on varsin kattava muistilista kaikenlaisille merille.
Ai niin, jos joku jäi miettimään niitä vuotavia rustirautoja, niin ne korjataan talven aikana. Hommassa avustaa meille ennenkin hitsaustöitä tehnyt Vekamarine.
Leppoisaa syysiltaa!
– Veera
ps. Jos haluat lukea lisää tämän kesälomareissun reitistä (Helsinki-Turun saaristo-Ahvenanmaa-Tukholman saaristo-Gotlanti-Latvia-Viro), niin kaikki siihen liittyvät postaukset löytyvät järjestyksessä täältä.