Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että kirjan lukeminen ja tiedon tallentuminen pitkäkestoiseen muistiin muuttavat hermosolujen – ja myös aivojen rakennetta? Kun silmäilen tämän tiedon valossa omia kirjapinojani, tuntuu siltä, että aivoni taitavat kellua aikamoisessa suolavedessä.
Minulle ehdotettiin viime kesänä, että aloittaisin meriaiheisia kirjoja esittelevän blogin. Ajatus oli samaan aikaan houkutteleva ja ahdistava. En ole bloggaaja sanan siinä merkityksessä, että kykenisin – tai edes haluaisin postata tasaisin väliajoin. Puhumattakaan siitä, että järjestäisin somessa arvontoja, jotta algoritmini nousisivat. Reelsitkin ovat siinä ja siinä, koska pidän enemmän valokuvista. Idea jäi kuitenkin kypsymään.
Kun nyt pitkästä aikaa kahden vuoden tauon jälkeen kirjoitan blogiin, on sen tarkoitus muuttunut. Tai ehkä kyse on näkökulman tarkennuksesta. Olkoon blogini tänä talvena väline, jonka kautta petaan omaa asianomistajuuttani minua kiinnostavaan kirjallisuuden lajiin, kuten eräs ystävä asian hienosti muotoili. Ajattelin samalla jakaa erinäisiä kirjavinkkejä, joista ensimmäiseksi valitsin Petra Rautiaisen Meren muistin.
Muistista, muistamisesta
Monelle lähestyvä joulu on aikaa, jolloin muistellaan menneitä ja luodaan uusia muistoja. Sisemmässä ohimolohkossa sijaitseva hippokampus, sen lähellä sijaitsevat aivorakenteet sekä aivokuori aktivoituvat. Pitkäkestoiseen asiamuistiin tallentuu tapahtumia ja tietoa, joka parhaimmillaan säilyy mielessä ”ikuisesti”. Kuinka tämä on mahdollista? Entä missä muisti sijaitsee?
”Muistia on vuosikymmenien ajan yritetty paikantaa eri aivoalueille mm. sähköfysiologisin mittauksin, molekylaarisin ja solubiologisin menetelmin sekä myös aivokuvantamisen keinoin. Muistia ei kuitenkaan ole pystytty varsinaisesti paikantamaan. Muistin jäljet peittyvät kuin askeleet vastasataneen lumen alle,” kirjoittaa Synnöve Carlson. Lisää ihmisen, merietanan ja mustekalan muistista voit lukea täältä.
Luin Meren muistin aika tarkalleen vuosi sitten. Olin vasta palannut puolen vuoden purjehdukselta ja kiertelin Helsingin Kirjamessujen seinänvierustoja ihmismassoja säikkyen, kun tuo kirja suorastaan huusi minulle myyntipöydältä. Kun nyt kirjoitan tätä tekstiä, en avaa heti kirjaa uudelleen. Muistan ilmankin, että Rautiaisen kieli on toisaalta runollisen kaunista, toisaalta vahvaa ja elämänmakuista. Pyrin sen sijaan tavoittamaan aidon muiston vuoden takaisesta lukukokemuksesta. Haluan tietää, mitä todellisuudessa muistan lukemastani kirjasta.
Ensimmäisenä mieleen tulevat oudosti käyttäytyvät valaat ja niiden aggressiiviset hyökkäykset. Purjehtijalle tämä aihe tuntui erityisen kiinnostavalta, sillä olen viime vuosina seurannut tiiviisti uutisointia Biskajanlahden miekkavalaista. Ystäväperheen vene vilahti viime vuonna ohi juuri siltä kohdin, missä nuoret urosvalaat hyökkäilevät aktiivisesti purjeveneiden kimppuun tehden niistä vesilelujaan. Miekkavalaiden oudosta käytöksestä, jota tiede ei ole pystynyt selittämään, on kirjoittanut esimerkiksi The Guardian. Rautiaisen kirjassa valaiden käytökseen vaikutti öljynporauksen aiheuttama merenalainen tärinä. Kirjan suuri ansio olikin, että se onnistui avartamaan maailmaani fiktion keinoin, olematta millään tavalla liian opettavainen.
Muistan kirjasta myös Pohjoisen jäämeren seudun, ja itselleni tuntemattoman vähemmistökielen ja -kansan, kveenien arkipäivän kuvauksen. Ihailin kirjailijan kykyä tiivistää olennaiseen ja kuvailla harkituin sanoin ja hahmoin kokonaista kansaa. Nyt vuotta myöhemmin joudun tarkistamaan Googlesta, että kveenit ovat Ruijassa, Norjan Finnmarkissa asuvia suomalaisten jälkeläisiä.
Kirjan henkilöistä mieleen jäi erityisesti päähenkilö Aapa, jolla oli merta tarkoittava nimi ja sisällään paljon pidätettyä vihaa ja surua. Nautin valtavasti juuri siitä, että Rautiaisen luoma päähenkilö ei ollut mikään sympaattinen hahmo, vaan itseensä kääntynyt, epäkohtelias ongelmakimppu, jolla oli myös pienoinen alkoholiongelma.
Kirja alkoi kotiinpaluulla. Noin 40-vuotias Aapa matkusti Pohjois-Norjaan hyvästelemään kuolemaisillaan olevan isoäitinsä, ämmin. Hän aikoi myös kuvata öljyteollisuudelle myönteisen dokumenttifilmin entisellä kotiseudullaan.
Aapaa vainosi menneisyydessä tapahtunut onnettomuus. Ymmärsin sen myötä kirjan nimen kahdella tavalla: Kyse on päähenkilö Aapan – eli meren – muistista ja henkilökohtaisista, torjutuista muistoista, ja toisaalta siitä, kuinka pysyvän jäljen ihmisen teot jättävät ympäristöön ja mereen.
Pidin kirjan kahteen aikatasoon jaetusta rakenteesta, joka sisälsi pienen mysteerin. Teos oli tämänkaltaiseen arvoitukselliseen rakenteeseen myös sopivan tiivis, 207 sivua, ja lopussa Rautiainen onnistui yllättämään lukijan. Lukukokemus jätti jälkeensä valoisan tunteen ja kuten nyt tiedämme, se muutti aivojeni rakennetta.
Maininnan ansaitsee myös Tuomo Parikan upea kansitaide. Voin kuvitella, että meriaiheiseen kirjaan on haastavaa suunnitella houkuttelevaa ja oivaltavaa kantta, joka ei toistaisi kaikkia jo toteutettuja merellisiä klisheitä. Parikan luomassa kannessa tummat tyrskyt jäävät taka-alalle, kun kirjan ja kirjailijan nimi, sekä tarinassa keskeiset öljyvirrat loistavat pronssinkiiltävinä. Kirjankansitaiteen viime vuosien hitti, foliointi, on tässä oikealla paikallaan: sillä on myös sisällöllinen merkitys.
Merikirjallisuudesta
Olen pohtinut Rautiaisen ja monen muunkin teoksen äärellä, mitä merikirjallisuus oikeastaan tarkoittaa? Ja ollaanko kulloinkin lähelläkään genren ydintä, vai onko kyseessä ennemminkin merimieskirjallisuus, satamakirjallisuus, saaristolaiskirjallisuus, ilmastokirjallisuus vai vielä jokin muu?
Se, että meri mainitaan kirjan nimessä, ei tietenkään riitä tekemään kirjasta merikirjallisuutta. Koska Meren muisti ei lukeudu perinteiseen merikirjallisuuteen, halusin pohtia vähän sen luokittelua. Suurin ero perinteiseen merikirjallisuuteen on se, että Meren muistin päähenkilö ja aktiivinen toimija on nainen. Kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta merikirjallisuuden määrittelyn lähtökohtina voidaan pitää aihepiiriä ja ja miljöötä; sekä teosten toimijoita että teosten kuvaamaa toimintaympäristöä. Myönnän tulkitsevani merikirjallisuuden käsitettä nyt hyvin vapaasti, sillä Meren muistin tapahtumat sijoittuvat enemmän maalle kuin merelle. Merimiehiä tarinassa ei ole. Merta pitkin etenevissä kohdissa puolestaan kuljetaan varsin tasaisesti tutkimusaluksen kyydissä, ja tarinan suurin myrsky tuntuu kohisevan Aapan pään sisällä. Meri on kuitenkin jatkuvasti läsnä. Se on kaiken alku ja se on loppu.
Meri ja merimiehet ilmaantuivat suomalaiseen kaunokirjallisuuteen 1800-luvun lopulla. Taustalla oli jo vuosisatainen ulkomaisen matkakirjallisuuden ja sen osana merikirjallisuuden traditio. Kun nyt noin 120 vuotta myöhemmin tarkastelemme suomalaista merikirjallisuutta, on merkillepantavaa, että sen näkyvimmäksi ominaisuudeksi nousee edelleen hegemoninen maskuliinisuus. Etupäässä miesten kynästä syntynyt ja miehille kirjoitettu, kilpailuun ja raakaan voimaan perustuva seikkailuhenkinen merikirjallisuus on pysynyt muodoltaan pitkälti samanlaisena. ”Kun kirjallisuus yhtenä kulttuurisena järjestelmänä voi olla tukemassa tai purkamassa kovaa maskuliinisuutta, niin merikirjallisuuden valtavirta-ideologiaksi voi määritellä kovan maskuliinisuuden tukemisen,” kirjoittaa tutkija Kirsi Uola (2004). Toki vastaan on tullut myös poikkeuksia. Ehkä palaan niihin joskus myöhemmin.
Mielestäni Meren muistia voi hyvinkin tarkastella jatkumona merikirjallisuuden merkittävänä alueena pidetyille kertomuksille kalan- tai valaanpyyntimatkoista, jotka suuntautuvat haastaville vesille, yleensä juuri Pohjoiselle jäämerelle. Pohjoisen olojen ja pyyntimatkojen kuvaamisen tunnetuin nimi on K.M. Wallenius (1893-1984), Jack Londoniinkin verrattu kirjailija ja kenraali, joka kuvasi keskeisessä teoksessaan Miesten meri (1952) merenkulun ja kalastuksen historiaa Ruijan ja Petsamon rannikolla 1800-luvun loppupuolella. Kuten kirjan nimi jo kertoo, Walleniuksen teos on äärimmäisen maskuliininen ja se sisältää kaavamaisia ja yleistäviä käsityksiä. Helsingin Kirjamessujen antikvariaattialueella Walleniuksen teos oli esillä näin hilpeässä asetelmassa, joskin järjestys oli varmaan täysin tahaton.
Luen Petra Rautiaisen Meren muistin tämän kaiken valossa mielelläni meriaiheisen kaunokirjallisuuden uuteen (ja virkistävään) aaltoon, joka lähestyy merta ilmastonmuutoksen näkökulmasta, näkee voiman ja pauhun takana piilevän haavoittuvaisuuden, eikä ole muodoltaan tiukasti lokeroitavissa. Meren muisti on merikirjallisuutta, joka sisältää mahdollisuuden muutokseen monella tasolla.
Merivirtoja on tähän asti pidetty pysyvinä elementteinä, aivan kuten tuulta tai sadetta. Tai rakkautta. Mutta se ei ole totta. Vuorovesivoimat, tuuli, lämpötila ja suolapitoisuuden vaihtelut muokkaavat merivirtoja. Ja kun ne muuttuvat, myös merivirrat muuttuvat.
Petra Rautiainen: Meren muisti, 207 s. – 2022 – kansi: Tuomo Parikka – Otava
Minusta
Olen helsinkiläinen pedagogi, tuottaja ja kuvitustaiteen kuraattori, joka on viettänyt 2019 lähtien purjeveneessä yli puolet vuodesta ja alkanut sen myötä hahmotella merikirjallisuutta uudesta näkökulmasta. Blogi on ollut luovalla tauolla 2022-2023, pitkän merimatkan ja toisen kirjoitusprojektin myötä. Kaunis kiitos, kun halusit lukea ensimmäisen postaukseni pitkän tauon jälkeen.
Vaihdan mielelläni ajatuksia
merikirjallisuudesta ja/tai kirjoittamisesta! Tavoitat minut IG:n yksityisviestillä tai sähköpostitse veera.pekkinen(at)gmail.com
